Näkemättä kaunis helmikuu 2026

Julkaisu 26.2. Näkemättä kaunis Päivi

Vanhojen tansseihin valmistautuminen on ollut minulle aivan omanlaisensa matka. Kun esikoispoika tanssii, moni asia perustuu arvailuun, kysymiseen ja toisten kertomuksiin. Värit, sävyt ja kokonaisuudet, joihin muut vilkaisevat nopeasti peilistä, vaativat minulta luottamusta. Se, mikä muille on silmänräpäys, on minulle pysähtymistä. On ollut yllättävän vaikeaa hahmottaa, sopivatko pojan ja daamin puku yhteen, kun en ole nähnyt tanssiaispukua.

Silti valmistautumista on ollut jännittävää, jopa liikuttavaa seurata. Pukeutuminen on tarkkaan säädeltyä. Perinteet ovat vahvoja. Odotukset ovat selkeitä. Juuri siksi poikani valinta tuntui erityisen rohkealta. Hän ei halunnut frakkia kuten muut pojat, vaan vaaleanpunaisen puvun. “Päivä on meidän”, hän sanoi. “Tytöt saavat valita pukunsa itse, miksi eivät pojatkin?” Kuunnellessani häntä tunsin ylpeyttä. Sellaista, joka nousee rintaan ja jää siihen asumaan.

Poikani erilainen puku huomattiin. Sekä häntä että meitä vanhempia kiiteltiin rohkeudesta ja oman polun kulkemisesta. Toivon tällaista rohkeutta muillekin nuorille. Ja vaikka oma vanhemmuuteni kulkee monin paikoin näkymättömissä, on lohdullista tietää, että olen silti voinut antaa omalle nuorelleni suuntaa, lupaa olla oma itsensä ja muutaman tienviitan matkan varrelle.

Illassa minulla oli ensin kuvailutulkkina puoliso, mutta tulkkaus jäi harvasanaiseksi. Vaihdoin lennossa tulkiksi oman äitini. Tulkkaus parani, tulkin kuulo ei. Sain kuulla salin koristeluista ja tanssiaismekkojen kirjosta: yksikään puku ei ollut samanlainen tai edes saman värinen. Rimpsuja ja hörhelöitä riitti, osa tanssi tennareissa. Ajatus siitä, että juhlasali oli täynnä erilaisuutta, tuntui rauhoittavalta ja oikealta.

Itse tanssit jäivät minulta lähes kokonaan pimentoon. Aika kävi paikoin pitkäksi, ja ulkopuolisuuden tunne hiipi viereen. Kun parit kuulutettiin esiin, itku tuli yllättäen ja pyytämättä. Oli hämmentävän liikuttavaa tajuta, että oma poika asteli nyt siinä, missä itse olin 31 vuotta sitten. Eri ajassa, eri maailmassa, mutta saman kynnyksen äärellä.

Illan päätteeksi sain kuitenkin sen, mikä jäi kirkkaimpana mieleen. Pääsin pyörähtämään poikani kanssa valssia lattialla. Hänen kätensä ohjasi, musiikki kantoi, ja hetkeksi kaikki muu katosi. En nähnyt tansseja, mutta tunsin tämän hetken koko kehollani. Ja juuri nyt se riittää.

Näkemättä kaunis Päivi

Julkaisu 19.2. Näkemättä kaunis Suski

Ystävilleni

Tämä kirjoitus on teille ystäväni, tunnistatte tekstistä kyllä itsenne ja teksti on myös teille, jotka mietitte voiko näkövammaisen kanssa olla ystävä.

Ystävänpäivää vietetään 14.2. Minusta ystävänpäivä on joka päivä, kun oikean ystävän löytää ja saa vielä pitää, ystävyyttä täyttyy vaalia ja hoitaa. Ystävyys on vastavuoroista ja joskus se kestää lyhyen aikaa, joskus jopa läpi molempien elämän. Ystävänpäivästä on meillä Suomessakin tehty kaupallinen ilmiö, jääköön mielipiteeni tuosta nyt tähän kirjoittamatta, mutta seuraavan asian haluaisin näkövammaisena tuoda esiin ystävistä tai tutuista, miten kukakin luokittelee omansa elämässään.

Näköaistilla kuvaillaan myös ihmistä, ystävää tai tuttavaa. Kun kuvailu keskittyy ihmisen ulkomuotoon, vaatteisiin, hiuksiin ja muuhun siihen liittyvään, eikö se ole vähän pinnallista? Miksi niin vähän käytetään kuvailuun ilmaisuja: pirteä, iloinen, energinen, mukaansatempaava, selkeäsanainen, hauska, aktiivinen, huumorintajuinen? Tai esimerkiksi ankea, vähäpuheinen, hiljainen, syrjäänvetäytyvä, puhelias, synkkä? Minulle edellä mainitut kertovat paljon enemmän ihmisestä, kuin hänen ulkonäkönsä kuvailu. Ymmärrän kyllä niitä, joille nuo ulkonäkö ominaisuudet ovat tärkeässä osassa ja ihmistä ei osaa tai voi muuten kuvailla, kun ei esimerkiksi ole vielä puhunut tämän kanssa.

Minä itse kohtaan ihmisen omana itsenään ja muodostan käsitykseni, kun puhun hänen kanssaan joko etänä tai livenä. 

Oikeita ystäviä minulla on vähän, paras ystäväni on opaskoirani Fiksu, kuunteleva, ymmärtävä ja osaa tulkita mielialojani ja toiminnallaan osoittaa minulle tukea ja kannustusta. Minulla on myös ihmisystäviä, mutta vähän. Todelliset ystävät ovat pysyneet rinnallani kaikissa elämänvaiheissa ja elämäntilanteisssa ja minä olen yrittänyt olla heille myös tukena. Todelliset ystävät eivät tarvitse päivittäistä muistutusta olemassaolostaan ja tärkeydestään tai edes viikottaista yhteydenottoa. Hän astuu rinnalle, kun minä häntä tarvitsen.

Sitten elämänvaiheisiin kuuluu lyhyempiä ystävyyksiä, jotka liittyvät tiettyyn yhteisöön tai sosiaaliseen toimintaan. Nämä ovat yhtä tärkeitä ja parhaimmat niistä jäävät mieleen, jopa pysyviksi ystäviksi. 

Näkövamma ei ole este ystävyydelle, mutta joillekin ihmisille se on haaste. Ei osata tai uskalleta lähestyä, kun ajattelee tekevänsä tai sanovansa kuitenkin jotain väärin. Kyllä me näkovammaiset osaamme suumme avata ja kertoa, miten kanssamme voi toimia niin, että näkövamma ei ole siinä välissä koko ajan esteenä tai haasteena. Ja loppuun, se tärkein sanoma:

”Kanssa ystävän jakaa ilot ja surut, liikakilot ja onnenmurut,

voi nauraa ja kuivata kyyneleet

– kaikki paremmin on mitä yhdessä teet.

Siis kuuntele Ystävä, tässä on järkeä:

olet minulle valtavan tärkeä!”

Näkemättä kaunis Suski

Julkaisu 12.2. Näkemättä kaunis Janne

Perjantaina 13.2. vietetään radiopäivää. Radio on siitä mielenkiintoinen formaatti, ettei se aseta kuulijoita eriarvoiseen asemaan näköaistin suhteen.

Varhaisimmat radiomuistot vievät minut lapsuuteen ja silloisen asuntomme keittiöön tai auton takapenkille. Sieltä kuunneltiin lastenohjelmien lisäksi musiikkia ja ajankohtaisia uutisia niin maailmalta, kuin kotikaupungistakin. Asuin ensimmäiset 18 vuotta Pohjois-Kymenlaaksossa Kouvolassa, joka oli edelläkävijä paikallisradiotoiminnan alettua vuonna 1985. Olin tuolloin kaksi vuotias, joten kovin tarkkoja muistikuvia minulla ei tuosta ajasta ole.

Vuosien kuluessa ymmärsin kuitenkin sen, miten iso ja kova juttu paikallisradio omalle kaupungille oli. Sen kautta muistan kuulleeni 80- ja 90-lukujen taitteessa jääkiekkojoukkue KooKoon otteluselostuksia. Samoin vuoden 1995 kevään Kouvojen koripallo mestaruuteen päättyneet finaalit selostettiin paikallisradiossa suorina lähetyksinä. Vielä tätä myöhemmin olen havainnut miten tärkeä ponnahduslauta paikallisradio on ollut monelle toimittajalle, joita voi nykyään kuulla ja nähdä valtakunnallisilla radio ja tv-kanavilla.

Radion merkitys on ollut valtava myös musiikki makuni kehittymisessä. Sen kautta olen kuullut monia uusia artisteja ja kappaleita. Olen myös istunut tuntikausia radion äärellä sormi kasettisoittimen äänitys-napilla ja metsästänyt sitä omaa suosikkibiisia, jotta saisin nauhoitettua sen vapaasti kuunneltavaksi. Eri puolella Suomea liikuttaessa yksi kiehtovimmista asioista oli kuunnella minkälaisia paikallisradioita muilla paikkakunnilla oli. Eikä pidä unohtaa aina niin ihastuttavia ja vihastuttavia paikallisia mainoksia, jotka etenkin 90-luvulla ja vielä 2000-luvun alussa olivat tämän päiväisiin verrattuna kovin erilaisia hauskoine äänimaisemineen.

Radio ei ole menettänyt merkitystä elämässäni, vaikka radiokenttä on kokenut viimeisen reilun 20 vuoden aikana valtavan mullistuksen. Paikallisradiot ovat kokeneet totaalisen kadon muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Siinä missä reilu 5 vuotta sitten kannoin kiekkopeleissä mukana pientä USB-tikun kokoista radiota, johon sai nappikuulokkeet, toimittaa samaa virkaa nyt 5G yhteydellä varustettu puhelin ja luujohdekuulokkeet. Vaikkei viimeksi mainittu ole niin häiriöherkkä kaikenlaisille suhinoille, ei se kuitenkaan pärjää FM-radion viiveettömälle lähetykselle. Uskon ja toivon radiolle vielä todella pitkää ikää, riippumatta siitä kulkeeko ohjelmavirta bitteinä vai perinteisten radiotaajuuksien kautta kuulijan korviin.

Näkemättä kaunis Janne

Julkaisu 5.2. Näkemättä kaunis Anne

Johan Ludvig Runeberg, tuo aikansa runoilija, opettaja, toimittaja ja pappi. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat Vänrikki Stoolin tarinat sekä Maamme-laulun sanat. Hänet tiedettiin myös herkuttelijaksi. Makeannälkäänsä hillitsemään hänen vaimonsa kehitti Runebergintortun. Torttu on näyttävä, suora ympyrälieriö, muodoltaan. Maukas, liköörillä tai rommilla kostutettu sekä vadelmahillolla ja sokerirenkaalla päältä koristeltu. Mutta teknisesti niin haastava syödä.

Runebergintortut ilmestyvät kauppoihin jo tammikuun alussa ja pääsemme nauttimaan tätä herkullista leivosta aina helmikuulle asti. Runebergin päivää vietetään 5. helmikuuta hänen syntymäpäivänään.

Tapoihini kuuluu vuosittain herkutella yksi torttu ja joka kerta löydän itseni samojen kysymysten ääreltä: yritänkö tällä kertaa syödä haarukalla tai lusikalla, mistä kohtaa haukkaan ensimmäisen palan? Tällä kertaa sainkin loistavan ajatuksen. Ostin useamman tortun ja kutsuin ystäviäni saman kahvipöydän ääreen keskustelemaan aiheesta. Siinä rennosti kuulumisia rupatellessamme, esitin ystävilleni tämän minua askarruttavan toimintatavan ja kysyin heiltä: Miten syötte Runebergintortun? 

Yhteenvetona voin todeta, että olipa kyseessä näkevä tai näkövammainen henkilö, tavat ja tottumukset ovat samat. Yksi ottaa ensipuraisun tortusta sen yläneljänneksestä, kun taas toinen haukkaa ylhäältä koko puoliskon ja täten nauttii tortun kahden haukun taktiikalla. Yksi räpeltää haarukalla ylhäältä alas siten, että joka siivussa on hilloa, kun taas toinen taittaa tortun kahtia, syöden pohjan ensin, jättäen hillon maun viimeiseen suulliseen.

Olipa tyyli mikä tahansa, sulje silmäsi ja nauti leivoksesi hyvässä seurassa.

Hyvää Runebergin päivää kaikille.

Näkemättä kaunis Anne