Siirry pääsisältöön

Näkemättä kaunis Jonna Heynke

Vaikkei nää, ei ole vintillä pimeää. Vaikka näön menettää, elämänilo jää. Kohti valoisaa huomista.

Tervehdys Saksasta! Täällä sinulle kirjoittelee yhteisön vieraskynäilijä Jonna Heynke.

Näin päivänvalon Imatralla unikeonpäivänä 1978. Muuta en sitten ole koskaan nähnytkään. Sokeus ei ole kuitenkaan estänyt täysipainoista elämää. Siitä on kiittäminen ennen muuta ihania vanhempiani, jotka tekivät kaikkensa, jotta astelisin maailmalle itsenäisenä aikuisena.

Kun olin 2-vuotias, he hankkivat meille labradorinnoutajan, jotta tottuisin koiriin pienestä pitäen. Minua vietiin huvipuistoihin, eläintarhoihin ja risteilyille. Teimme myös pitkän Euroopan matkan, joten hollantilaiset puukengät, Alppien kesäkuinen lumipeite ja Kööpenhaminan tivoli eivät jääneet pelkkien kuvailujen varaan.

Minulle myös luettiin usein ääneen, kirjoihin askarreltiin kohokuvia ja elokuvia kuvailtiin. Tuoksujen ja sanojen avulla minulle opetettiin, miltä värit näyttävät. Toisin kuin moni kuvittelee, on väreillä myös syntymäsokealle väliä, vaikkei niitä silmin näkisikään. Kävin peruskoulun ja lukion Imatralla, ja ennen abivuotta vietin vuoden vaihto-oppilaana Saksassa. Kaipaus Saksaan jäi, joten ylioppilaskirjoitusten jälkeen lähdin Savonlinnaan opiskelemaan kielenkääntäjäksi.

Saksaa ei kuitenkaan päässyt puhumaan missään, joten etsin netistä saksalaisia kirjekavereita. Eräs heistä talutti minut alttarille elokuussa 2019.

Asumme Ambergissa Baijerissa kissamme sir papu Rammsteinin kanssa. Järjestyksessään kolmas opaskoira on hakusessa.

Työnsaanti on niin Suomessa kuin Saksassakin ollut sokeuden takia hankalaa. Kun tapasin onnekkaan sattumuksen kautta Rammsteinin nokkamiehen eli Till Lindemannin bändin Tampereen keikalla, innostuin suomentamaan hänen runojaan ja lähettämään niistä parhaat Johnny Knigalle. Ja niin vaan kävi, että Till Lindemannin kirja Sata runoa ilmestyi suomeksi lokakuussa 2020. Toinen runokirja on työn alla.

Kirjoitan itsekin runoja, lehtijuttuja sekä fiktiota. Kauhutrillerini Hiljaa pimeässä julkaistiin vuonna 2015. Parhaillani työstän mustalla huumorilla kyllästettyjä "opaskoiran muistelmia."

Kirjoittamisen vastapainoksi harrastan lukemista. Etenkin trillerit ja erilaiset selviytymistarinat ovat lähellä sydäntäni. Ja niin ovat hajuvedetkin. Niitä onkin kertynyt jo parisen tuhatta. Pidän etenkin voimakkaista ja mausteisista tuoksuista. Oma nimikkotuoksu Invisible flame on suunnitteilla.

Olen mieheni kanssa matkustellut ympäri maailmaa aina Australiaa myöten. Vieraat kulttuurit makuineen, äänineen ja tuoksuineen kiinnostavat suuresti. Minä olenkin se, joka maistelee innolla esim. hyönteisiä, erikoisia hedelmiä ja kaloja, joiden nimiä ei suomen sanakirja edes tunne.

Elämääni on mahtunut niin paljon toteutuneita unelmia, rankkoja kokemuksia ja iloja, että kertomista olisi vaikka kuinka. Mutta tässä elämäni pääkohdat pähkinänkuoressa. Kysellä saa mitä vaan mieleen juolahtaa... paitsi painoani.

Nainen, jolla lyhyet punaiset hiukset ja Rammstein-yhtyeen t-paita.