Siirry pääsisältöön

Näkemättä kaunis Sonja Vou­ti­lai­nen

Näkövammaiset ovat heikkonäköisiä tai sokeita. Näkevän ja täysin sokean välille jää paljon niin kutsuttua harmaata aluetta, josta on tärkeä puhua avoimesti.

Olen parikymppinen tamperelaistunut savolaismimmi, joka opiskelee parhaillaan ammattikorkeakoulussa sosionomiksi. Olen todella perhekeskeinen ihminen ja tykkään lähimmäisteni paijailun lisäksi ainakin kirpputoreilla ravaamista, sanaleikeistä, valkosuklaasta ja tatuoinneista. Innostun helposti melkein mistä vain ja kulutan aikaani usein ihan vain pohdiskellen asioita sen sijaan, että etsisin oitis vastauksia niihin. Uskon luonnehoroskooppeihin ja kohtaloon, ja pelkään kummitusjunia, karhuja sekä karaokessa laulamista. Tahdon elää elämääni niin, etten vain odota tulevaa.

Sen lisäksi, että olen parantumaton romantikko, olen myös retiniitikko. Minulla on Retinitis pigmentosa -niminen silmäsairaus, jonka ansiosta minulla on muun muassa heikko kauko- ja lähinäkö, repaleinen näkökenttä ja huono hämäränäkö. Toiminnallinen näköni on kuitenkin vielä melko hyvä, minkä vuoksi menen useissa tilanteissa helposti läpi täysin näkevästä.

Opintojeni kautta olen alkanut ymmärtää maailman menoa uudella tavalla ja vaikuttamistyön merkityksellisyyttä. En kuitenkaan kuulu Näkemättä kaunis -yhteisöön saarnatakseni kenellekään, vaan lisätäkseni tietoisuutta. Jaan omia kokemuksiani siinä toivossa, että ne antaisivat lukijalle uusia näkökulmia tai toisivat vertaistukea samojen asioiden kanssa kamppaileville.

Yllättävän yleinen käsitys on, että ihminen joka ei näytä näkövammaiselta, ei voi myöskään olla sitä. Tahdonkin kirjoittaa elämästäni lisätäkseni ymmärrystä näkövamman moninaisuudesta. Näkövammainen ei läheskään aina ole sokea, vaan meitä on moneen junaan. Tahdon näyttää millaista elämä on juuri näiden vähän huurtuneiden silmien läpi katsottuna ja auttaa ihmisiä ymmärtämään myös sitä harmaata aluetta, joka näkevän ja sokon välille jää.

Sonja syksyistä punertavaa pensasta vasten. Sonja katsoo tyynesti suoraan kameraan.